Bruno Gröning Dokumenttielokuva

Fil. tri A. Kaul kirjoitti 1949 esittelylehtisen Herfordin tapahtumista. Tässä joitakin otteita:

		"Niiden parantumisen etsijöiden joukossa, jotka oleskelevat vuonna 1949 17. ja 18. kesäkuuta välisenä yönä Wilhelmsplatz 7:ssä sijaitsevassa talossa, on myös englantilaisia, miehiä ja naisia. He olivat kuulleet Gröningistä. Eräs saksalainen lääkäri ilmestyi sinne kolmen potilaansa kanssa. Yksi heistä on nuori mies, jolla on keuhko- ja luutuberkuloosi, minkä seurauksena vasen jalka on jäykkä. Toinen on poika, jonka jalat ovat halvaantuneet, kolmas nuori tyttö, jolla on krooninen hermoperäinen päänsärky


Gröning ei tee diagnoosia. Tuberkuloosia sairastavalle nuorelle miehelle hän sanoo suoraan, että tämän täytyy pitää silmällä erityisesti vasemman jalan luuta. ’Mitä tunnette nyt?’ ’Kuuma virta menee kehoni läpi.’ ’Ja nyt?’ ’Vasemmassa jalassa kihelmöi.’ ’Nostakaa jalka nyt niin ylös kuin minäkin!’ Gröning näyttää mallia ja nostaa oman taivutetun jalkansa vatsan korkeudelle. Nuori mies epäröi. ’Pystytte siihen samalla tavalla kuin minäkin!’ Ilman näkyvää ponnistusta sairas vie sitä ennen vielä jäykän jalkansa pyydettyyn asentoon. Epäuskoisena hän katsoo vuorotellen jalkaa ja lääkäriään. ’Onko tämä mahdollista, pystyn liikuttamaan jalkaani!’ ’Tulette terveeksi, mutta se tapahtuu Teidän kohdallanne hitaasti. Kirjoittakaa minulle!’ Ja lääkärin puoleen kääntyen: ’Pitäkää minut ajan tasalla!’


		Poika, jonka jalat ovat halvaantuneet, istuu kahden kainalosauvan kanssa äitinsä vieressä. ’Poikaseni, nouse ylös!’ Äiti puuttuu puheeseen: ’Ei hän voi nousta ylös, hänhän on halvaantunut!’ Gröning kääntää päänsä. ’Sitä Teidän ei pidä sanoa!’ hän läksyttää äitiä jokseenkin ankarasti. ’Pidätte poikanne sairaudesta kiinni! Poikaseni, nouse ylös, pystyt siihen!’ Punaisia läikkiä lapsen kapeilla kasvoilla, suu värisee ja kyyneleet virtaavat silmistä. Liikuttuneina näkevät paikalla olevat lukuisat ihmiset, miten poika kohoaa ylös nojatuolista ja seisoo ilman kainalosauvojaan. ’Tule nyt luokseni!’ Epävarmoin askelin poika kulkee Gröningiä kohti, joka ojentaa hänelle kätensä ja katsoo häntä pitkän aikaa silmiin. Lempeästi Bruno Gröning silittää lapsen päätä ja lähettää tämän takaisin äitinsä luo: ’Jatkakaa hitaasti harjoittelua, älkää vaatiko liikaa, jalat ovat vielä liian heikot! Kotimatkalle vielä kainalosauvat, mutta pian voit heittää ne pois!’ Kiitoksena ovat lapsen onnelliset silmät ja onnellinen äiti.

Nuori tyttö, jolla on krooninen päänsärky, on jo parantunut, ennen kuin Gröning puhuttelee häntä. Ei, hänellä ei ole enää särkyä. ’Haluatteko säryn takaisin?’ ’En, en, herran tähden en’, pääsee tytön suusta.

Ja lääkäri? Hän on katsellut näitä tapahtumia sanattomana. Hän ojentaa Gröningille kätensä: ’Herra Gröning, olen täysin Teidän käytettävissänne, tunnustaudun Teidän kannattajaksenne!’"

Tri Kurt Trampler kirjoitti 1949 kirjan Rosenheimin Traberhofin tapahtumista. Tässä joitakin otteita:

		"Jonakin sitä edeltävistä öistä (5. ja 6. syyskuuta) eräs lääkäri vei miehen nimeltä Karl Sch. sisälle taloon mukanaan kiihdyttävä toteamus, että tämä sokea mies oli saanut juuri näkönsä takaisin Traberhofin edessä seisoessaan. Sch. esitti vuodelta 1949 Münchenin yliopistollisen silmäklinikan todistuksen, jossa oli luettavissa: ’Potilas Karl Sch:llä, syntynyt 24.8.1914, on oikeassa silmässä nykimistä, arpia sarveiskalvossa ja
synnynnäinen kaihi. Näkökyky 1/20. Vasen silmä puuttuu. Potilas on siten käytännöllisesti katsoen sokea. Työkyvyttömyys on 125 %. Herra Sch. tarvitsee jatkuvasti seuralaisen. allekirjoittanut ylilääkäri tri E. Walser.’ Tämä sokea mies oli paikassa, jonne Gröning lähetti parannuksenaaltoja – silloin todennäköisesti Bremenin seudulta. Mies kuvaa nyt suuresti liikuttuneena, miten hänellä oli yhtäkkiä tunne, että silmissä tapahtui muutos ja miten hän näki Traberhofin katolla olevan valomainoksen, hevosen pään sinisessä neonvalossa. Lopulta koko ympäristö tuli esiin hämäryydestä, kunnes hän saattoi nähdä kaiken taas hyvin. Lääkäri tri Zetti tutki tapauksen ensimmäiseksi ja vahvisti tiedot. Seuraavana päivänä otin Sch:n mukaani autolla Müncheniin. Hän kuvasi minulle moottoritiellä satojen metrien etäisyydeltä, minkälaisia autoja oli näkyvissä. Hän kertoi minulle, mitä oikealla ja vasemmalla oli moottoritiellä näkyvissä – läheisestä kirkontornista kaukaisimpiin vuoriin saakka. (…)Kysymykseeni, mitä hän oli tehnyt ottaakseen parantumisen vastaan, hän vastasi, että oli rukoillut ja odottanut. (…)


Järisyttäviä kohtauksia nähdään, kun Gröning antaa sokealle näön takaisin. Joissakin tapauksissa, joissa näkökyky palasi välittömästi, olivat onnelliset ihmiset melkein ylivoimaisen liikuttuneita kohtalonsa tuskin uskottavasta käänteestä. Gröning kertoo minulle, että joukossa on joitakin ihmisiä, jotka olivat syntyneet sokeina ja joille täytyy selittää ensin koko ilmiöiden maailma."

Vapaaherratar Anny Ebner von Eschenbach kirjoitti 1950 ja 1951 muistiin erilaisia tapahtumia, joita oli sattunut Bruno Gröningin ollessa Gräfelfingissä Weikersheimin matkustajakodissa. Tässä joitakin otteita:

"Kerran istui toisessa rivissa noin yhdeksänvuotiaan tytön kanssa nuori nainen, jolla oli riutuneet kasvot. Kun Gröning kysyi häneltä: ”No, pikku äiti, mitä tunnette?’ tämä vastasi: ’Valitettavasti en mitään, herra Gröning!’

		’Niin, pikku äiti, älkää katsoko aina taaksepäin menneisyyteen! Sen kauhut ovat vielä Teissä, ne Teidän täytyy päästää irti. Se tapahtui yhden pommituksen aikana. Olitte jonkinlaisessa puutarhavajassa ja hautauduitte sen alle, olitte silloin kahdeksannella kuukaudella raskaana. Kun Teidät pelastettiin, syntyi lapsi ja oli sokea. Pitääkö paikkansa?’


Hämmästyneenä nainen vastasi: ’Kyllä, juuri niin!’ Siihen Bruno Gröning: ’Älkää siis enää ajatelko sitä kauhun aikaa, uskokaa lujasti Jumalan apuun ja pyytäkää Häneltä! Lapsukaista Teidän ei tarvitse enää tuoda mukananne, kunhan vain äiti uskoo lujasti.’ Kahdeksan päivän päästä nainen oli taas paikalla. Huolestunut ilme oli poissa kasvoilta. Hän oli suorastaan nuortunut. Kun Gröning kysyi häneltä, hän vastasi: ’Kyllä, tänään lävitseni virtaa lämpöä ja tunnen itseni iloiseksi ja vapaaksi.’ ’Niin, pikku äiti, jatkakaa samalla tavalla, pian ollaan niin pitkällä.’

Viikkoa myöhemmin nainen oli taas siellä, ja Bruno Gröning meni häntä kohti keskellä esitelmäänsä, jäi rauhallisena seisomaan ja sanoi: ’Pikku äiti, torstaina klo 17.20 ottakaa lapsenne ja viekää hänet pimeään huoneeseen. Hän tulee näkemään, ja koska hän ei ole vielä koskaan nähnyt värejä ja muotoja, hän pelästyisi ja se voisi tehdä hänet sairaaksi. Totutelkaa hänet hitaasti kaikkeen ympäristössä.

Koska tämä tapaus kiinnosti minua erityisesti, tiedustelin siitä ja kuulin vähän myöhemmin, että kaikki oli tapahtunut minuutilleen niin kuin Bruno Gröning sanoi. Joidenkin vuosien kuluttua kysyin Bruno Gröningiltä itseltään lapsesta ja sain tietää, että hän näkee normaalisti, ikään kuin ei olisi koskaan sokea ollutkaan. Kerran sisälle tuotiin kasvoiltaan lumivalkoinen nuori nainen pyörätuolissa. Esitelmän aikana hän menetti tajuntansa ja näytti siltä, kuin hän olisi kuollut. Bruno Gröning loi häneen vain lyhyen katseen ja rauhoitti muita läsnäolijoita, jotka olivat huolissaan, erityisesti naisen kanssa ollut mies. Vajaa puolen tunnin kuluttua nainen heräsi, ojensi itseään, hänellä oli punaiset posket ja hän nousi pyörätuolista ja kulki Gröningiä kohti, vähän epävarmasti vielä, mutta hänen silmänsä säteilivät ja niissä oli hämmästynyt katse. ’Hienoa, hyvä rouva, kun voi taas seistä omilla jaloillaan ja pikku sydän lyö taas normaaliin tahtiin. Mutta älkää nyt ottako heti kadotettuja vuosia takaisin – viekää keho hitaasti tekemään velvollisuutensa!’ Kun nainen halusi kiittää, sanoi Gröning: Kiittäkää Jumalaa! Minä olen vain Hänen pieni avustajansa, näyttäkää nyt, että olette todellinen Jumalan lapsi!


		Mies, joka oli tuonut naisen paikalle, nousi ylös ja sanoi liikuttuneella äänellä: ’Herra Gröning, olen hänen puolisonsa ja itse lääkäri, minulle vaimoni oli parantumaton, vaikka olin tehnyt kaikkeni.Mutta hänellä oli vain yksi toivomus tulla Teidän luoksenne. Olin vakuuttunut, että hän kuolee matkalla tänne, sillä hänen sydämensä oli niin huonossa kunnossa, että jokainen liike merkitsi hengenvaaraa. Olen järkyttynyt tästä ihmeestä, minun on vaikea uskoa sitä!’

Ilosta itkien hän työnsi tyhjän pyörätuolin ulos ja istuutui vaimonsa viereen tuolille kuuntelemaan kaksi tuntia kestäneen esitelmän. Useamman kerran hän katsoi vaimoaan sivulta kysyvästi, ikään kuin hänen olisi täytynyt ensin tottua terveen, onnellisen vaimonsa näkemiseen. Taka-alalla istui usein kuuroja, joille Gröning esitti hiljaisella äänellä kysymyksen: ’Kun puhun näin kovaa, kuuletteko ääneni hyvin?’ Vastaus: ’Kuulen, ymmärrän jokaisen sanan, kun puhutte niin kovaa, ja päässä lähtee käyntiin hyrinä ja surina.’ Kaikki nauroivat, koska muut olivat kuulleet, miten hiljaa Gröning oli kysymyksen esittänyt."