Parantuminen angina pectoris-vaivoista ja sepelvaltimotaudin yhteydessä esiintyneestä hengenahdistuksesta

Christa Nehm (64), Baunatalin yhteisö

Vuonna 1984 esiintyivät ensimmäiset sydänvaivat (paineen ja ahtauden tunne) ja hengenahdistus, jotka lääkkeistä huolimatta pahenivat vuosien kuluessa.

Joulukuusta 1991 lähtien pahenivat hengenahdistus ja kivut sydämessä. Kivut säteilivät myös vasemmasta käsivarresta kaulaan ja leukaan asti. Vaivoja esiintyi kotitöitä tehdessäni ja portaita kiivetessäni. Suurta sydänkatetria laitettaessa helmikuussa 1992 todettiin, että minulla oli ollut sitä ennen huomaamatta takaseinäinfarkti. Sepelvaltimot olivat monessa kohdin 70 – 90 % tukossa.

Sen jälkeen tehdyn pallokatetrin aikana sydämeni pysähtyi suuren etuseinäinfarktin vuoksi. Minut saatiin elvytetyksi heti, vielä leikkaussalissa ollessani. Tämän hoidon jälkeen oli sepelvaltimoissa ahtaumia vielä noin 40 %.

Päästyäni sairaalasta olin vielä viisi viikkoa myöhemmin niin heikko, että pystyin tekemään vain kevyitä kotitöitä istuen. Hoitavat lääkärit hyvästelivät minut sanoen: ”Emme voi tehdä hyväksenne muuta kuin kontrolloida säännöllisesti katetrilla sydäntänne. Ette tule enää koskaan täysin terveeksi, olkaa iloinen, jos tilanne ei tule huonommaksi.”

Kesäkuussa 1992 minun täytyi mennä jälleen katetrihoitoon ahtaumien vuoksi, seuraava hoito seurasi neljä kuukautta myöhemmin. Silloin sydämeni pysähtyi taas.

Sydäninfarktin jälkeen olin heikompi kuin ennen hoitoa, ja verisuoniin jäi jäljelle 30 – 40 %:n ahtauma. Käytin siitä syystä lukuisia lääkkeitä. Lisäksi minut lähetettiin kuntoutukseen, mistä ei ollut mitään apua.

Johdatukseen saakka olin hyvin heikko. Minun täytyi välttää edelleen kaikkea ruumiillista rasitusta. Edelleen minun oli mahdollista tehdä vain kevyitä, istuma-asennossa hoituvia kotitöitä. Vuoteiden sijaaminen, ikkunoiden peseminen ja imuroiminen eivät enää onnistuneet. En kyennyt enää kiipeämään portaitakaan ylös. Vähänkin itseäni rasittaessa sain hengenahdistusta ja paineen tunteen vasemmalle puolelle rintaa. Ajoittain en kyennyt kulkemaan edes 500 metriä tasaisella maalla.

Sain tietää syksyllä 1994 ensi kertaa Bruno Gröningistä kirjasta "Lääketieteen vallankumous". Ensin en halunnut tietää siitä mitään, sanoin: ”Mikä on hajalla, se on hajalla, ei minua voi enää kukaan auttaa.” Mutta miniäni ja mieheni kehottivat minua menemään sinne ainakin kerran, koska minulla ei ollut mitään menetettävää. Minut johdatettiin Bruno Gröningin oppiin 25. marraskuuta 1994.

Yhteisön tilaisuuden aikana joulukuussa 1994 tuli sydämeen yhtäkkiä kovaa kipua, joka hävisi taas vähän ajan kuluttua. Silloin tällöin esiintyi vielä kipua (Regelung), joka ilmoitti itsestään samalla tavalla kuin sairauden aikana. Se tapahtui esim. kiihtyessäni. Kohtaukset heikkenivät koko ajan. Saatoin rasittaa itseäni viikko viikolta enemmän. Kykenin jo kiipeämään portaat ylös hitaasti taukoja pitäen. Muuhun en kuitenkaan kyennyt. En voinut ajatellakaan tavallista kotityötä täydellisen parantumisen hetkeen saakka. Se tapahtui Bruno Gröningin kuolinpäivänä 26. tammikuuta 1995.

Koska johdatustilaisuudet tekivät minulle niin hyvää, menin sinäkin päivänä johdatukseen. 26. tammikuuta 1995 osallistuin ystäväpiirin tapaamiseen. Siellä minulla oli tunne kuin joku käsi olisi vetänyt jotakin ulos rinnastani. Kipuja ei ollut. Ajattelin: ”Nyt kaikki muuttuu hyväksi!“ Ryhdyin seuraavana päivänä tekemään kotitöitä. Ensimmäisen kerran helmikuun 1992 jälkeen otin pölyimurin esiin ja imuroin. Saatoin rasittaa itseäni aina enemmän. Runsaan viikon kuluttua vaihdoin vuodevaatteet. Vointini parani jatkuvasti, mikä ihana tunne! Siitä lähtien olen jälleen huolehtinut kotitöistä itse, työskennellyt puutarhassa ja ollut mukana tunteja kestävillä patikkaretkillä. Nouseminen portaissa ei tuota enää ongelmia, ei edes painavaa pyykkikoria kantaessani. Kuolemanpelko on ollut siitä lähtien tyystin poissa.

Marraskuussa 1995 menin sydänklinikalle jälkitarkastukseen. Siellä minulle tehtiin suuri sydämen katetrointi. Tutkimus sujui täysin ilman ongelmia. Tutkimuksessa hoitava lääkäri ei enää löytänyt ahtaita kohtia. Voin rasittaa itseäni taas täysillä.

lääkärin kommentti:

Rouva Nehmillä diagnosoitiin 1991 sepelvaltimotauti (sepelvaltimoiden ahtautuminen). Hänelle tehtiin 18.2.1992 pallolaajennus. Siinä yhteydessä syntyi suuri etuseinäinfarkti ja kammiovärinää, ja rouva Nehm jouduttiin elvyttämään.

Kaikista lääkärin toimenpiteistä huolimatta saattoi rouva Nehm rasittaa itseään vain hyvin vähän, kuten hän parantumiskertomuksessaan kuvaa. Se on dokumentoitu myös kuntoutuskertomuksessa elokuussa 1994, siis vähän ennen johdatusta Bruno Gröningin oppiin. Kuntoutuksessa hän saattoi osallistua vain rasitusaste 15 W-harjoituksiin. Se on alhaisin rasitusaste.

Tosiasia on, että rouva Nehm tervehtyi vaikeasta sydänvaivasta Heilstromia vastaanottamalla ja Bruno Gröningin oppia noudattamalla. Se ei olisi ollut lääkärin näkökulmasta odotettavissa sairauden vakavuuden huomioon ottaen. Palautunut kyky rasittaa itseään todistetaan valaehtoisesti hänen omien lausuntojensa ohella. Palautunut rasituskyky on dokumentoitu myös lääkärin jälkitarkastuksessa elokuussa 1999. Siinä rouva Nehm sieti vaivoitta rasitus-EKG:n 75 W:n rasituksen. Samoin on lääkärin tekemässä sydämen suorituskyvyn tutkimuksessa. Myös siinä on tapahtunut normalisoituminen. 1992 todettiin sydämen pumppauskyvyksi 26 %. 1999 näkyy lääkärin tarkastuksessa 52 %:n pumppauskyky. Tämä arvo on normaalilukemissa.Tässä todistetaan vain mittauksen avulla se, mikä näkyi jo muutenkin palautuneessa fyysisessä suorituskyvyssä.

M. K.